Ohita navigaatio

28.11.2017

Kolme ihmistä esittelee Platz Da! -hanketta

Sari Salovaara: Portinvartijan paikka avoinna?

Entä jos portinvartijoiksi tuleekin ihmisiä, jotka on totuttu näkemään marginaalissa?

Taiteen kokemisesta, siitä mitä tapahtuu kun ihminen on taideteoksen äärellä, on kirjoitettu teoriaa valtavat määrät. Taide voi puhutella, herättää tunteita tai jättää kylmäksi. Kuka ja mikä sitten on taidekasvattaja? Onko mielikuva taidekasvattajasta reipashenkinen ja värikkään innostava ohjaaja vai kenties silmälasipäinen osaaja avaamassa vakavailmeisenä taideteoksen taustoja? Vai - voisiko taidekasvattaja olla vammainen nainen nykytaidenäyttelyssä tekemässä virkkuutyötä?

Berliinissä on taidekeskus, neue Gesellschaft für bildende Kunst, jossa on kokeiltu kääntää asioita vähän uuteen näkövinkkeliin. Demokraattisia periaatteita noudattavassa keskuksessa on nostettu esille tärkeä kysymys: keitä ovat ne portinvartijat, jotka toimivat välittäjinä taiteen ja yleisön välillä ja mikä muuttuu jos välittäjät ovatkin ihmisiä, jotka on totuttu näkemään marginaalissa.

Berliinin taidekeskus ja sen nykytaidegalleria on ravistellut sitä roolia, mikä osallistavissa hankkeissa marginaaliryhmille on yleensä tarjolla. Niin Suomessa kuin muuallakin osallistaminen on ollut jonkun aikaa kovassa kurssissa. Kulttuuritarjontaan tulee päästä osalliseksi. Passiivisista yleisöistä muututaan kokijoiksi ja tekijöiksi, joilla on oma ajattelu, tunteet ja tahtoa. Kun osallistavia hankkeita tehdään tuhatmäärin, puhuvat kriittiset äänet jo kohderyhmäshoppailusta, jossa vangit, maahanmuuttajat, vammaiset ja muut vähemmistöt ovat melkeinpä käyttötavaran asemassa. Voiko sitä välttää? Oleellinen kysymys lieneekin osallistavan tekemisen laatu ja että tuleeko osallistamisen seurauksena myös valtaistamista.  

Berliinin ”Platz da!” -projektissa vammaiset ihmiset ovat käytännössä ottaneet paikan taidekasvattajina. He kommentoivat gallerian nykytaidenäyttelyjä ja toimivat välittäjinä teosten ja katsojien välillä. Muutoin he ehkä toimivat ihan muilla aloilla eikä heillä välttämättä ole ollenkaan taidekoulutusta, mutta ammattilaisen taidekasvattajan kanssa he ovat hakeneet itselleen merkityksellistä tapaa puhua taiteesta. He tulkitsevat teoksia, välittävät merkityksiä ja elämyksiä. Ja teoksiahan voi kommentoida vaikka istuen galleriassa virkkaamassa niin kuin Hildegard Wittur. Eikö? Katso video Platz Da! -hankkeesta tästä linkistä. 

Saksasta on berliiniläisen gallerian lisäksi toinenkin innostava esimerkki. Viittomakielinen Norbert Richter tekee esimiehensä kertoman mukaan Dresdenissä Deutsches Hygiene-Museumissa tulkkiensa kanssa erittäin suosittuja opastettuja kierroksia. Richter on ilmeisen valovoimainen museo-opas, siis kuuro mies, jolla on kaupallinen (tähän tehtävään väärän alan?) koulutus.

Olisiko meillä Suomessa mitään vastaavaa tuoretta esimerkkiä? Varmasti, kertokaa jos tiedätte! Minä tiedän ainakin yhden: Jaana Tiiri on tehnyt opastuksia Helsingin kaupunginmuseon Helsexinki-näyttelyssä. Oppaana, vammais- ja seksuaalioikeusaktiivina hän on asettunut katseiden kohteeksi roolissa, jossa hänellä on asiantuntijavaltaa ja ryhmä ihmisiä seuraamassa perässään. Opastuksen aiheet eivät ole helpoimmasta päästä vaan näyttäytyvät usein arkipäivässä tabuina: vammaiset, vähemmistöt, seksuaalioikeudet. Vielä 30.11. pääsee kuulemaan Jaana Tiiriä. Lisätietoja museon sivuilla tässä linkissä.

Tavallaan osat ovat vaihtuneet silloin kun vammainen johtaa muita ja auttaa yleisöä löytämään tiensä näyttelyn aiheiden äärellä. Portilla kolkuttelijan osa on vaihtunut portinvartijaksi, tai ainakin lyhdynkantajaksi. Esimerkit herättävät toivoa, että mm. lukuisten osallistavien kokeilujen kautta aletaan ravistella totuttuja asetelmia. Ei ole normia siitä, miltä taidekasvattajan tai muun kulttuuriammattilaisen tulisi näyttää. Huippua on, jos erilaiset ihmiset pääsevät näyttämään kyntensä ja saavat uudenlaisia – tietysti palkallisia – tehtäviä.

Taidekeskuksen galleria Berliinissä neue Gesellschaft für bildende Kunst

Teksti ja kuvat Sari Salovaara

 
Siirry sivun alkuun